lauantai 22. elokuuta 2015

Postaus menee kategoriaan "kumpa olisin esikoisen aikana tiennyt tästä!". Mä olin nyt ajateltuna todella tietämätön kaikesta, ja monia uskomuksia tai "kumminkaimanserkulta" kuultua oli, joka olikin ihan huuhaata. Tästä aiheesta voisi lörpötellä enemmän, mutta keskityn tässä nyt vähän enemmän näihin kahteen asiaan.
Nyt Joelin vauvavuosi on mennä hurahtanut ohi, ja vaikka Joel on temperamentiltaan "vaikeampi", on mulla ollut muutaman niksin takia elämä miljoona kertaa helpompaa. Kaikkien kohdalla nämä jutut eivät tietenkään päde, jokainen lapsi on oma yksilönsä ja kenenkään ei näistä syyllistyä pidä missään nimessä. Jokainen perhe tekee omat päätöksensä perheen asioista. Nämä ovat vain meillä hyväksi havaittuja juttuja.

Number uno: perhepeti. Lapsi ei välttämättä tarvitse pinnasänkyä, kehtoa, laatikkoa tai muuta "omaa" nukkumapaikkaa. Mä oikeasti luulin, että kaikki vauvat nukkuu omassa sängyssä, että niin kuuluisi olla. Vauvallehan turvallisin ja mieluisin paikka on yleensä kuitenkin äidin vieressä, ja jos vauva on tyytyväinen ja nukkuu, saa äitikin pötköteltyä ja nukuttua.
Lilja nukkui vauvana välillä pinnasängyssä, mikä tuntuu musta pahalta jälikäteen ajateltuna. Jätin ressukan sinne, vaikka silloin mulla ei olisi ollut mitään muuta kuin aikaa pitää sylissä ja nukkua vauva kainalossa. Lilja oli vaan semmoinen, että sille kelpasi nukkua missä vaan. En oikeasti jotenkin edes ajatellut, että vauvan ihan oikeasti voi ja saa ottaa viereen, kun "sehän ei sitten ikinä nuku yksin!".  Ihmiset usein kaipaa toista viereen. Ei varmaan puolisotkaan halua nukkua erossa toisistaan usein, miksi pienen lapsen pitäisi olla yksin nukkumassa kokonaan uudessa maailmassa, kun on ensin ollut koko ajan äidin lähellä?
Yösyötötkin on niin miljoona kertaa helpompia, kun ei oo tarttenut nousta! Ei tarvitse zombiena haahuilla pitkin asuntoa vauvan/tuttipullon/minkä vaan perässä, kun lapsi (ja mahdolliset tarvikkeet) on vieressä.
Perhepedissä kannattaa varautua hankkimalla sänkyyn vähintään pissasuoja tai hemskatti vieköön vaikka pressu(vitsi vitsi toi pressu), koska vaippa saattaa falskata, maitoa valua pitkin poikin tai muuta mukavaa. Lilja tuli pari kertaa alas sängystä, onneksi selvittiin ilman pahempia tällejä. Joel taas heti oppi tulemaan jalat edellä alas, kun se käännettiin laskeutuessa alas niin päin. Konttausikäisenä se kerran meni lattialle, kun ei osannut mennä muuta kuin eteenpäin. Oon kyllä meinannut silloin menettää yöunet, mutta heräsin aina, jos lapset yrittivät liikkua kauas ja sängyssä oli peitot laitettu pötköiksi niin, ettei alas tipu.
Ennakkoluulojahan kuulee tästä perhepetijärjestelystä välillä. Me ollaan kuultu, että ollaan  kummajaisia ja ituhippihöperöitä, kun meillä nukkuu lapset vieressä. Ja juuri se väite, että lapsi ei pian nuku tai nukahda ikinä yksin, on yleisin. Parempi  mielestäni jo pienenä antaa turvaa ja läheisyyttä yölläkin, kyllä lapset isompana haluaa enemmän omaa rauhaa ja yksityisyyttä.
Joelin pinnasänky oli jonkun aikaa kasassa, kun ajattelin, että joskus saatan joutua sen sinne laskemaan vähäksi aikaa. Koko aikana Joel oli siellä ehkä 10 minuuttia. Joel vaan on ollut luonteeltaan sellainen, että ei kelpaa olla yksin. Vuodeosastolla synnytyksen jälkeen Joel ei ollut siinä lasihäkkyrässä edes sen aikaa tyytyväisenä, että pääsisin pikaisesti vessaan. Enkä ole pakottanut. Oon pitänyt lähellä, vaikka on menevää sorttia oleva esikoinen ja elukat. Seuraava osio onkin se, jonka avulla lähelläpito on ollut helppoa.

Numero kaksi: Ergonominen kantoväline eli kantoliina tai kantoreppu. Asia, joka pelasti mun mielenterveyden, mun selän ja koko vauvavuoden. Hyviä vimpaimia pienen vauvan kantamiseen ovat siis kantoreput (vauvatuella) tai esim. trikooliina. E
i siis rintareppu. Ne ovat kamalia hökötyksiä niin kannettavalle ja kantajalle, ja niissä kantoajat ovat lyhyet, suositus n. 20min. Ergonomisessa repussa on paljon hyviä puolia, huonoja ei äkkiseltään tule edes mieleen, jos sopiva reppu löytyy. Liljan aikana mulla oli Manduca, jossa on mukana semmoinen sisäänrakennettu vauvatuki. Tosi moni on merkkiä kehunut, mutta mun mielestä se oli jotenkin monimutkainen ja ei vaan istunut niin hyvin mulle. Joelille ostin trikooliinan. Varmasti liinailu kuulostaa kamalan vaikealta alkuun, ties kuinka monta metriä liinaa pitää sitoa sieltä, täältä ja tuolta. Mä sain kuitenkin opastusta, ja opin melkein heti sitomaan liinan kunnolla. Trikooliinalla olisi suositus kantaa vain kietaisuristi2-sidonnalla, mutta mä käytin myös kietaisuristiä, kun en sitä silloin tiennyt. Pikkuvauvan kanssa se liina vaan pitäisi olla valmiiksi sidottuna, jotta ei tarvitse vauvaa ja liinaa molempia samaan aikaan koittaa saada mätsäämään toisiinsa.
Sitten kun trikooliina alkoi olemaan vähän liian joustava, päätin ostaa kokeiluun erilaisen repun, eli Tulan. Ja rakastuin siihen niin palavasti, vaikka se oli vaan tylsä musta reppu (kuosivalikoima on todella monipuolinen ja laaja). En tiedä edes, miten ylistäisin reppua, haluaisin saada monet äidit kokeilemaan kantamista, koska se on niin arkea helpottavaa, jos lapsikin viihtyy. Sillä kannoin hätätapauksissa myös Liljaa, vaikka reppu oli standardikokoa. Selkäpuolella kantaisi vaikka lehmää, niin hyvin se mulle sopi. Siksi me ostettiin vielä taaperokokoinen reppu, merkiltään Wompat. Ainoastaan oon niin lyhyt (157cm), että se oli Liljan kanssa hieman pitkähkö mun selälle. Joonaksen mielestä siinä oli todella hyvä kantotuntuma. Lilja vaan ei tykkää enää olla minkään maailman repussa tai liinassa kauaa, kun omin jaloin on hauskempaa tutkia maailmaa!
Seuraavaksi mä haluaisin vielä semmoisen liinan, jolla olisi hyvä kantaa Joelia, miniukko viihtyy vielä hyvin kannettavana.  
Onko kukaan lukija liinoihin perehtynyt? Vinkkejä otetaan vastaan!



Ja vielä aaaivan ohi aiheen: on meidän kuulumisia vissiin vähän kaivattu kommenttien perusteella! En oo moneen kuukauteen edes bloggeria avannut, vaikka valehtelematta joka viikko ajattelen blogia, ja että olisi kiva kirjoittaa. Nyt sain aikaiseksi vasta. Tähän postaukseen en vaan kuvia saanut liitettyä, että tuli vähän tylsähkö. Niin kuin koko blogi, plööh. Ihan kiva oli kuiteskin raapustella kuulumisia taas kerran keskellä yötä, kun en saanut nukuttua.
Meille kuuluu pääosin ihan hyvää. Aika paljon kaikkea häslinkiä, mutta oon onnellinen. Väsynyt välillä kyllä, mutta onneksi on apukäsiä ja ystäviä. Lapset on niin vikkeliä, että joka paikkaan kiipeävät ja remuavat, ja on pieniä kolhuja tullut. Joel sairasti myös viime kuussa keuhkokuumeen, joten sairaalassakin tuli oltua kolme päivää. Nyt ollaan kaikki oltu sen jälkeen sentään terveinä!
Kesän pieniä kohokohtia oli mökkeily mun isovanhempien ja biologisten vanhempien luona, tehtiin samalla Tampereelle pieni reissu ystävän ja ystäväperheen luokse. Tulomatkalla käytiin Yyterissä uimassa. Ollaan käyty myös Tuurissa ja siellä olevassa Muumipuistossa, lapset tykkäsi hirveästi. Ja mä olin yksin laivalla. Joonaksella ja lapsilla oli mennyt tosi hyvin, vaikka mä jännitin, miten Joel pärjää. Liljan kanssa on mennyt aina hyvin, mutta Joelia tosiaan imetän vielä, ja nukkumaan Joel on suostunut vaan mun selässä kantorepussa tai rinnalle. Joonas oli iltapalan ja iltatoimien jälkeen ottanut Joelin sängyssä syliin, ja poika väsähti siihen. Yöllä heräsi pari kertaa ja tarkisti, että Joonas on yhä tallella, ja jatkoi unia. Nyt uskallan ehkä lähteä uudemman kerran paria tuntia pidemmäksi, jos mitään mielenkiintoista on näköpiirissä. En vaan itse ole vielä valmis, heh. Teki silti tosi hyvää saada olla täysin "vapaa" hetken.
Vielä olisi syyskuussa tiedossa minireissu Ylivieskaan katsomaan mun pikkusiskoa, kun viime näkemisestä on jo iät ja ajat.

Näin meillä tosiaan on vierähtänyt aika.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Joskus ahdistaa, ja se on ihan okei

Kuulumisia ja tän päivän fiiliksiä luvassa.

Joskus sitä äitinä tuntuu, että jokainen päivä on vaan kopio edellisestä, toinen toistaan muistuttavasta päivästä, vaikka yrittäisi keksiä jotain vaihtelua. Alkaa ahdistamaan ainaiset samat kuviot, vaikka ei pienten lasten vanhempana arki tietenkään  ole timantteja ja glitteriä. Tänään mua vaan rupesi ahdistamaan, ja mä en oikein tiennyt, että mitä tekisin. Lapset valvoivat vielä alkuillasta, ja Joel on vieläkin hyvin mamman sylihöpö tissivauva. Vaikka Joel kelpuuttaa yhä enemmän  Joonasta lohduksi, joudun silti itse olemaan lähes aina se lohduttaja kaikessa.   Tänään mulla oli tarve tehdä joku pikkiriikkinen käännös mun elämään. Niinpä sovin ennen hyvin läheisen, vieläkin todella tärkeän kaverin kanssa,  että  oikeasti kahvitellaan ja vaihdetaan  kuulumisia pitkästä aikaa kunnolla. Tuli parempi olo heti, mutta olo oli sellainen,  että pakko ottaa  pieni lepohetki. Joonas soitti Joelin kummeille, josko saisin lenkkiseuraa heistä. Joelin kummisetä sitten pääsi lähtemään mun kaveriksi, kun en illan hämärtyessä uskalla yksin lähteä pihalle, vaikka mukana  toki ovat koirat.
Mua aavistuksen pelotti, että kotona vastassa on hermoraunio Joonas kahden itkevän lapsen kanssa, mutta huoli oli ihan turha. Joonas nukkui tyytyväisten nyyttien kanssa suloisesti, ja meinasi sydän taas pakahtua onnesta, eikä pesukoneessa ripustusta odottaneet pyykitkään masentaneet enää. Pitää oppia luottamaan enemmän siihen, että Joel pärjää jo ilman mua vähän pidempiä hetkiä varsinkin Joonaksen kanssa, joka on hienosti jaksanut ja tukenut, vaikka Joel ei aluksi edes  Joonaksen paijattavana viihtynyt. Äidintarve vaan oli niin suuri pienellä pojalla. Se joskus ahdisti, mutta lapsen  kannalta ajateltuna sehän  on ihan  luonnollista olla äidin rinnalla ja vieressä mahahengailun jälkeen.
Välillä on ollut rankkaa meillä molemmilla vanhemmilla, mutta onneksi  on hyvät tukijoukot.  
Tää kevät on ollut niin kiireinen lasten, koirien, autokoulun ja Joonaksen opiskeluiden kanssa. Pakko pysähtyä  välillä  nauttimaan, ja muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta, mitä  on saanut.  Jos useammin ahdistaisi, tai se ei menisi  ohi, rupeaisin kyllä huolestumaan. Suurimmaksi osaksi olen  onnellinen ja tyytyväinen elämään.



Ja no, menee jo ohi otsikkoaiheen, mutta en ole kirjoittanut esimerkiksi elämäntaparempasta, vaikka se on mennyt  itse asiassa  tosi hyvin. Joelin raskauskilojen päälle on tippunut jo 8kg, vaikka en kyllä  itse näe muutosta, niin mun täti, äiti ja kaveri on huomauttaneet, että oon hoikistunut. Ja mun housut on jääneet isoiksi. En meinaa raaskia ostaa pienempiä, voi  mua pihiä naista. 
Pitäisi kirppispöytäkin varata, kun on älyttömästi pieniä lastenvaatteita, ja uusia isompia  tarvittaisiin tilalle. Liljalla on joku kasvukausi, kun se on ruvennut syömään kunnolla jopa päiväruokia, joiden kanssa on saanut takuta. 
Joel rupesi  myös treenaamaan kunnolla  kävelyä, nyt menee jo jopa neljä  askelta ilman tukea,  kunhan  edessä on jotain mielenkiintoista. Pian se jo juoksee, voi ei. 
Ja hei, mä oon tosiaan doulakoulutuksen kautta nyt käynyt  imetystukikurssin, eli pian voin olla imetystukiäiti. Tää imetysjuttu on vähän kuin mun harrastus nykyään, kaikki "tissitieto" kiinnostaa. Kai se johtuu Joelin imettämisestä, joku  siinä kiehtoo, että voi auttaa äitejä, joilla on ongelmia  ja voi tarjota apua.
Nyt taas tuntuu  ihan  äklösiirappisen onnelliselta.  Meillä on kaikki loppujen lopuksi aika hyvin. 

torstai 19. maaliskuuta 2015

Joelin sairaalareissu




Nää on taas näitä äitiyden ei-niin-huippuhetkiä, kun omat lapset sairastaa. Jo perusflunssat ja kuumeet on ikäviä, mutta sairaalahoitoa vaativat jutut aiheuttavat erityisen paljon sydämentykytystä.

Tässä tapauksessa sairaana oli Joel. Kaikki alkoi alunperin viime viikon puolella vähän alle viikko sitten. Me tulimme aivan normaalisti kotiin kyläilemästä, ja oltiin autolla liikenteessä. Joel nukahtaa usein autoon, ja silläkin kertaa Joel oli vetäissyt päikkärit turvakaukalossa. Pihaan pysähtyessämme Joel heräsi, ja tujotti muutaman sekuntin eteenpäin ja samalla Joelin kädet tärisivät. Se kesti niin pienen hetken, että luulin, että se johtui vaan siitä, että Joel juuri oli nukkunut kaukalossa päikkärit. Kaikki oli sen jälkeen hyvin, ja Joel oli ihan normaali muutaman päivän.
Lauantaina Joel nukkui muutaman tunnin päiväunet kantorepussa selkäpuolella, ja Joelin kädet olivat sykkyrällä vähän huonosti. Joelin herätessä Joonas auttoi pojan pois, ja siinä vaiheessa Joelin kädet rupesivat taas tärisemään ihan pieneksi hetkeksi. Mä ajattelin sen johtuvan vain siitä huonosta nukkumisasennosta, koska Joel oli aivan normaali taas ja iloinen oma itsensä.
No sunnuntainakin oli ihan normaali päivä. Joel oli lattialla leikkimässä, ja mä olin siinä vieressä. Joel rupesi tuijottamaan vaan eteensä, ja yritin sanoa Joeeel. Sitten Joel lensi suoraan selälleen pää kopsahtaen lattiaan. Heti tuli itku ja rääky, ja otin tietysti Joelin syliin ja lohdutin, ja Joel oli heti sen jälkeen oma itsensä.



Joonas soitti päivystykseen, ja sieltä käskettiin tulla joko heti sinne, tai sitten ambulanssilla.  Lähdettiin sitten heti sinne, ja Lilja oli mun vanhemmilla. Joel pääsi kaiken maailman anturoihin, ja iho tutkittiin verenpurkaumien yms. varalta tosi tarkkaan. Joel jaksoi ainakin hienosti huutaa ja pistää hanttiin, eli ainakaan kunto ei ollut huono... No, esitutkimusten jälkeen oltiin menossa osastolle verikokeita varten. Mentiin henkilökunnan (5hlön) pienellä hissillä minä. Joonas, lääkäri, hoitaja, Joel ja Joelin turvakaukalo, ja dsimm hissi jäi jumiin. Mun varmaan pahin painajainen... Meinasin varmaan saada paniikkikohtauksen, mutta lääkäri vaan huudahti, että "Rupeapas imettämään!" No, minä siinä ahtaassa imetin, ja hissin huoltohenkilökuntaa olisi saanut odottaa ikuisuuden, mutta sairaalan vahtimestari tuli ja repi ovet auki, ja päästiin osastolle. Että vähän lisäjännitystä elämään, huh.
Osastolla Joelilta otettiin paljon verta (ei kiva, raukka pieni). Verikokeissa sitten löytyi "pieni" yllätys: Joelin verenkierrossa löytyi paljon epäkypsiä soluja, eli blasteja, joita olisi saanut olla vain luuytimessä. Kyseessä siis saattoi olla verisairaus.  Olin peloissani ja ihan palasina. Lääkärit  eivät sanoneet mitään suoraan vielä, ja puhuttiin vain, että Turku saattaisi kutsua.
Yöllä piti ottaa lisää verta. Puhelimesta meinasi loppua akku, mutta onneksi mun doulakaveri toi laturin ja ruokaa, vaikka ei asu edes ihan lähellä. <3  Joonas tuli yöllä käymään, koska en vaan pystynyt tekemään mitään, edes nukkumaan. Kädet tärisivät, kurkkua ja rintaa puristi, hengitys ei kulkenut ja käsi sai sähköiskun tapaisia väristyksiä ja en pystynyt enää edes itkemään. Sain viiden aikaan levottomasti nukuttua, ja Joonas oli hipsinyt kotiin. Joel heräsi jo ennen seitsemää, voitte kuvitella, mikä zombie-olo oli. Joonas tuli aamulla taas käymään, ja saimme kuulla, että parin tunnin päästä Joelin pitäisi lähteä ambulanssilla Turkuun. Ei vieläkään kukaan kertonut oikein selvästi, että mitä epäillään ja miksi. Joonas kävi onneksi kaupassa ja kävi hakemassa mulle kaikkea tarvittavaa tavaraa. En tiennyt, että kauanko Turussa pitää olla, mutta ainakin muutamasta päivästä puhuttiin, että saadaan kaikki tutkittua.




Ambulanssimatka sujui hienosti, mutta unohdin koko mun lompakon Joonakselle. Olin, että kivakiva! En ollut syönyt kunnolla melkein vuorokauteen muuta, kuin pähkinöitä, pannukakkupalaset ja rahkan, joita tämä ihana doula toi mulle. Me pysähdyttiin kahvitauolle, ja ensihoitajat tarjosivat mulle mehut ja pullaa. Enpäs ole ennen kahvitellut ensihoitajien kanssa, mutta onpahan sekin nyt koettua!

Oltiin perillä vasta illalla, joten lääkärintarkastuksen jälkeen saatiin nukuttua. Nukuin vähän paremmin, kuin Vaasassa, koska tiesin, että seuraavasta päivästä tulisi aika rankka, kun Joel nukutettaisiin ja otettaisiin luuydinnäyte ja lisää verta. Joelin piti olla yöllä syömättä 4 jälkeen, mutta mä vielä varttia yli annoin maitoa Joelille, koska silloin sille vasta tuli nälkä. 

Se ei onneksi haitannut, koska operaatioaika oli alkaen kello 8, mutta vasta kello 9  maissa Joel nukutettiin. Aamu meni sitä ennen tosi hyvin, eli Joelilla ei ollut nälkä (varmasti olisi ollut, jos en olisi imettänyt) ja Joel jaksoi hyvin leikkiä ja ihmetellä leluja leikkitilassa.   Pidin Joelia sylissä, kun raasu nukutettiin. Teki vähän pahaa, kun ei sellainen keinonukuttaminen ollut mikään kiva juttu, vaikka joskus väsyneenä varmaan sellaista toivoisi (tämä  on sitten vitsi, vaikka kamala aihe). Operaatio itsessään oli tosi nopea, mä kerkesin vähän syödä ja infota sukulaisia ja ystäviä siitä, missä mennään, ja sitten jo pääsin kohti heräämöä. Ei ole varmaan ikinä tehnyt niin tiukkaa kuunnella lapsen itkua. Joel oli vielä niin pöhnässä nukutuksesta, että oksentamisvaaran takia ei saanut antaa maitoa, koska muuten sitä olisi voinut mennä keuhkoihin. Yritin kantaa ja hyssytellä, mutta mikään ei auttanut. Sitten muistin, että mun takintaskussa on tutti. Se oli se viimeinen oljenkorsi. Joel ei oo enää käyttänyt tuttia aika pitkään aikaan, mutta nukutuksen jälkeen imemisentarve oli niin kova, että tutti pelasti. Joel nukkui vielä monta tuntia, ja luojan kiitos, heti unien jälkeen Joel oli niin hyvässä kunnossa, että sain imettää ja Joel söi päiväruokaakin hyvällä ruokahalulla.
Siinä me sitten odoteltiin alustavia tuloksia ja seuraavalle päivälle aikaa aivosähkökäyrien tutkimiseen kohtausten takia. Illalla mulle  sitten tuotiin ihana paketti kaikkea hyväskää ja tekemistä sairaalaan, jos me oltais jouduttu olemaan kauemmin ja järjestettiin yöpaikkakin Liljalle ja Joonakselle siltä varalta. Silloin kyllä tuli onnenkyyneleet tälle äidille! <3
Onnenkyyneleet tuli myös, kun mulle tultiin kertomaan, että mitään pahalaatuista ei löynyt Joelin veresta tai luuytimestä, eli ne blastit olivat todennäköisesti joutuneet verenkiertoon esimerkiksi jonkun infektion takia.  Olin niin helpottunut,  mutta vielä jännitti aivojen sähkökäyrät. Seuraavana päivänä ne otettiin. Me matkustettiin trukin peräkärryssä sairaalan kellarissa, oli aika jännää!  Odoteltiin päivystävää lääkäriä lausumaan ne sähkökäyrät, ja lausunnon jälkeen meille tultiin kertomaan, että niissäkään ei ollut vikaa, eli me päästään kotiin! Olin niin, niin onnellinen, koska mulla oli niin ikävä Liljaa ja tietty Joonasta ja koiria! Ainoa vika oli se, että Joelin hemoglobiini oli matala, ja rautavarastoja ei ole, eli 2kk rautakuurille Joel joutui, ja samaan aikaan otetaan myös kontrollit verestä ja ehkä luuytimestä, jos veressä on vielä blasteja. Näillä tiedoilla siis kaikki on  sittenkin hyvin, vaikka huoli oli niin kova! ♥♥♥ Tultiin taksilla kotiin, ja taksikuskikin tarjosi pullakahvit, mikä oli ihanaa. Nyt kaikki on ihanaa, ja tää kokemus lähensi mua ja Joonastakin hurjasti. Jotenkin sitä otti taas uuden perspektiivin asioihin, että mistä sitä valittaa ja mikä on oikeasti tärkeätä. Arvostetaan kaikki terveyttä ja pidetään huoli niistä, jotka apua tarvitsevat ja jaetaan siitä, mitä meillä kaikilla on ♥

Kiitos VKS:än päivystykseen ja osaston työntekijöille ja lääkäreille, TYKS:in lasten ja nuorten hematologisen osaston työntekijöille ja lääkäreille, ambulanssikuskeille, ja taksikuskille. Kiitos myös kaikille muille, jotka elivät mukana ja auttoivat meitä niin Turussa, kuin Vaasassa. Nyt pitäisi kaiken olla hyvin. ♥



perjantai 16. tammikuuta 2015

Voihan vauvat!


Oon halunnut pitkään tehdä pienen vertailupostauksen muksujen kuvista. 


Pienestä sitä ponnistetaan, onpas muuten Joelilla ollut paljon hiuksia tuossa sivulla. Nyt sillä ei ole muuta kuin ohuen ohutta tukkaa. No melkein kalju se on.

Tässä sitten ollaan ekaa kertaa isin sylissä!

Tässä sitä sitten veneillään!


Joel on tuossa varmaan vähän pienempi (alle viikon), mitä Lilja. En yhtään osaa arvioida, että onko Lilja tuossa viikon vai kolme viikkoa. Alle kuukauden kuitenkin.

Tässäkin on jonkun verran ikäeroa, Joel on tasan kuukauden ja Lilja varmaan viikon.
Nukkumatyylit on ainakin samat.

Viimeiseksi kuva siskosta ja veljestä samassa bodyssa ja housuissa.  Joelin kuva on tänään otettu.

p.s Onko liian myöhäistä kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta!?

torstai 11. joulukuuta 2014

Joulukuun kuulumisia

Hellurei!

Mä jotenkin sisäistin tosi myöhään, että nythän on alle pari viikkoa jouluun (muistuttakaa muuten, että kirjoittelen sitten joulun jälkeen elämäntaparemppa-kuulumisia!). Meidän kuusi on kadonnut, oikeasti sitä ei siis löydy mistään! Pitäisi vielä autotallia penkoa, koska pakko sen nyt jossain siellä on olla. Pari paperitonttua on jo ikkunassa, ja kyntteliköt myös tuomassa valoa.

Hirveesti ei jouluksi ole edes suunnitelmia, kun Joonas on kaikkina muina päivinä töissä, paitsi aattona. Silloin käydään syömässä Joonaksen vanhemmilla ja mun vanhemmilla.
Joonas on ollut nytkin koko ajan joko työharjoittelussa, ja perään on alkaneet työt. Kiirettä siis on pukannut meille.
Joel on ollut kolme kertaa nyt hoidossa pari tuntia, ja me käytiin hohtokeilaamassa tässä yksi päivä. Oli tosi kivaa, ja olisi kivaa käydä uudestaankin joskus, tai vaikka ottaa ihan tavaksi käydä vaikka kerran kuukaudessa. En oo siis ikinä ennen keilannut, joten voitte arvata kuka hävisi... Treeni on siis todellakin tarpeen!

Miten nää postaukset meinaa aina täyttyä päivittelyllä siitä, että lapset kasvaa niin nopeasti? No, niinhän se asia vaan tuntuu oikeasti olevan.
Joel täytti 27.11 jo puoli vuotta. 
Joelin mitat olivat neuvolassa  6860g (aikaisemmin 6400g) ja pituus 64,6cm (aikaisemmin 63,5cm). Neuvolan jälkeen Joel on oppinut ihan kunnolla ryömimään, nousemaan itse istumaan, ja nyt suussa nököttää jo alhaalla yksi hammas ja toinen näyttää tulevan pian perästä. 
 Puolivuotispäivän kunniaksi Joel sai vähän maistella sormin kiinteitä. Tavoitteeni oli täysimettää Joelia sen puoli vuotta, ja mulla on todella hyvä olo, kun onnistuin siinä! Mua harmitti se, että Lilja tottui pulloon, kun en halunnut imettää muiden aikana tai muualla kuin kotona, ja imettäminen jäi, kun en osannut apua mistään hakea, ja pumppaus ei saanut maidontuotantoa pysymään yllä.
 Joelin syömisiin vielä palaten, nyt poika syö jo aika paljon eri ruokia pieniä määriä. Aamuisin ja iltaisin menee muutama lusikallinen puuroa, päivisin sormiruokaillen vähän kasviksia ja myös hedelmälohkoja tai vähän soseita. Joel on maistanut vasta riisi- ja kaurapuuroa, seuraavaksi on vuorossa ohrapuuro. Oon tehnyt suurimman osan ruoista itse, koska teen meillekin kasviksia, niin helppo ottaa sivuun Joelillekin vähän.
Öisin Joel nukkuu nyt aika hyvin, herää kyllä vielä syömään öisin muutamasti aamuyöllä.

Lilja ottaa yhä edelleen isosiskon roolinsa uskomattoman hienosti. Mitään mustasukkaisuutta ei ole, paitsi välillä Lilja ei haluaisi antaa Joelin tutkia tiettyjä lelujaan. Sitten taas seuraavaksi Lilja kärrääkin Joelille leluja, ja he yhdessä katsovat ja tutkivat niitä. Tuun tosi onnelliseksi, kun Lilja haluaa halata ja pussata Joelia, sekä ottaa Joelin makaaman mahansa päälle. Odotan innolla ja kauhulla sitä, kun Joel oppii kunnolla liikkumaan, ja menee "luvatta" Liljan huoneeseen.  Saa nähdä, mitä mieltä Lilja silloin on, heh! Joelillekin olisi tarkoitus laittaa oma huone kuntoon sitten, kun poika vähän kasvaa. Liljan huoneessa ei riitä pian tila kaikille lasten kirjoille ja leluille, vaikka oon niitä vähän koittanut karsia.

Mulla ei oo melkein mitään kuvia, mitä voisin blogiin laittaa. Nyt on niin samperin pimeää, että kaikki kuvat melkein on pimeitä. Tai no silloin kun ollaan pihalla valoisalla ajalla, niin en hirveesti puhelimella edes kuvia näppäile. Tässä siis heilunut Lilja pihalla -kuva ja ei kovin hyvä Joel maistoi ekaa kertaa ruokaa-kuva.


En jaksanut oikolukea postausta, pahoittelen, jos on kamalia kirjoitusvirheitä! 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Teiniäidin pelot

Teiniäitiys ei ole hohdokasta, eikä siinä ole mitään hienoa. Äitiys on tietysti mahtavaa, mutta ei teiniäitiys.

Mulla oli hirveästi erilaisia pelkoja ja murheita, ja pelkäsin, että mut tuomitaan mun nuoren iän takia.

Pelkäsin sairaalassa ensimmäisen synnytyksen jälkeen pyytää särkylääkettä, koska joku olisi voinut luulla mun olevan särkylääkekoukussa. Ehkä särkylääke olisi ollut kiva, kun selkä oli kipeä epiduraalin pistoskohdasta. 
Luin Liljan ollessa vauva, että lapsen pitää osata tietyssä iässä esimerkiksi taputtaa käsiään. Jos Lilja ei olisikaan neuvolassa osannut taputtaa, niin olisin pelännyt, että meidän vuorovaikutuksen luultaisiin olevan huono, ja että Lilja ei saisi virikkeitä.
Kun Lilja harjoitteli kävelyä ja seisomista, mua hirvitti käydä neuvolassa, jos Lilja oli leikin tiimellyksissä tai kaatuessaan saanut mustelman, koska neuvolassa joku olisi voinut luulla, että olen satuttanut Liljaa tahallani.
Kun Liljan paino pysyi pitkään samana, pelkäsin, että joku voisi luulla, että Lilja ei saa meillä ruokaa. 
Minä pelkäsin ylipäätään käydä missään, koska Lilja olisi voinut itkeä hillittömästi juuri silloin, vaikka suurimmaksi osaksi Lilja oli kiltti. Ja jos en olisi heti saanut häntä rauhalliseksi, niin minua olisi nolottanut, koska joku voisi luulla, etten osaa hoitaa lastani. 
Minä pelkäsin puhua väsymyksestä, tunteiden myllerryksestä, koska olisin voinut olla epäonnistunut. Minä en suostunut näyttää heikkouttani, etten saa huonon teiniäidin leimaa.

Nyt kaikki on toisin; mä uskallan olla rohkea ja puhua tunteistani ja ongelmista. Olen näyttänyt, että me pärjätään.
Olen nyt itsevarmempi äiti ja uskallan pyytää apua ja jutella, jos sitä tarvitsen.
En suostu enää pelkäämään.


Ja jos vähän tästä keskustelua saisi aikaan, niin olenko ainoa, joka on paininut tai painii pelkojen kanssa? 

Vaativa vauva

Helou, nyt mä kirjoitan, edes muutaman sanasen. Sain pari päivää sitten viime postaukseeni aika tympeän kommenttin. En itse asiassa ottanut siitä itseeni, mutta saanpahan kräävittyä postauksen kasaan. Kommentissa todettiin mun olevan laiska ja tylsä bloggaaja.  Okei, onhan se totta, koska en mä ole jaksanut bloggailla. En puhelimella, enkä edes jaksa avata tietokonetta usein kirjoittaakseni. Luonnoksissa on pari postausta, ja sinne ne varmaan edelleen jääkin, jos ei jotain taikaiskua tapahdu. Paitsi tänään kirjoitan ehkä yhden postauksen.

Tosiasia nyt vaan on se, että ei mulla vaan riitä aika ja kiinnostus kirjoittamiseen. Yksi syy on se, että Joel on äärimmäisen vaativa pieni ukkeli. Ilmeisesti hän on siis suuritarpeinen vauva. Mä olen oikeastaan koko ajan Joelissa kiinni, kun herra ei viihdy minuuttiakaan lattialla, ei edes silloin, kun olen vieressä. Joelin toisinaan katkonaisia päikkäriaikoja taas en tuhlaa bloggaamiseen, kun Liljakaan ei suurimmaksi osaksi päiväunia nuku. Ja Liljakin tarvitsee mun jakamatonta huomiota enemmän. Iltaisin muksujen nukkuessa taas me ollaan molemmat Joonaksen kanssa niin rättipoikkiväsyneitä, ettei meillä edes ole sitä kuuluisaa vanhempien omaa aikaa.

Niin, semmoista täällä. Nyt arkeen on tulossa sellaista helpotusta, että sain tänään postissa Joelille kantorepun. Kantoliina oli pikkuvauva-aikana pelastus, mutta nyt Joel on jo liian iso meidän liinaan. Helpottuu tätä myötä koiran pikkupissatukset tai lenkit, kotityöt ja kaikki mahdollinen.


Ei mulla nyt oikeen tule tästä aiheesta enempää tekstiä.  Ehkä musta kuitenkin vähän tuntuu, että haluan blogata enemmän.

Onko muita suuritarpeisten vauvojen tai lasten vanhempia huudeilla?